Cecelia Ahern: Tyttö peilissä

Girl in the Mirror
2012
ISBN 978-951-20-8741-9
suom. Terhi Leskinen
109 s.

"Tyttö peilissä

Lilan isoäidin talossa peilit on peitetty mustilla kankailla, mutta hän ei ole koskaan edes miettinyt asiaa sen kummemmin. Hääpäivänsä aamuna hän vetää kankaan syrjään yhden peilin edestä ja kumartuu katsomaan itseään, hieman liian läheltä.

Muistojentekijä

Sydämensä särkenyt mies on keksinyt koneen, jolla voi luoda uusia muistoja. Kone auttaa tekemään monta ihmistä onnelliseksi, mutta sen keksijää uudet muistotkaan eivät voi auttaa. Palkattuaan salaperäisen apulaisen mies päättää kuitenkin antaa myös itselleen uuden mahdollisuuden."

Olen aina pitänyt valtavasti Cecelia Ahernin kirjoista. P.S. Rakastan sinua sattui vahingossa kirjastosta mukaan melkein heti sen sinne ilmestymisen jälkeen ja ihastuin heti. Siitä lähtien olen hamstrannut luettavaksi kaikki Ahernin kirjat ja lähes poikkeuksetta pitänyt jokaisesta. Ainoastaan Suoraan sydämestä jäi kesken, mutta senkin uskon liittyneen lähinnä olosuhteisiin. Pitäisikin ottaa se uudelleen luettavaksi, tuolla kirjahyllyssä se odottelee.

Odotukset olivat siis kovat, kun lainasin kirjastosta teoksen Tyttö peilissä. En tiedä, miksi tartuin siihen vasta nyt, mutta kovalla innolla tartuinkin. Kirja sisältää kaksi novellia, maagista aikuisten satua, kuten takakannessa luvataan.

Ensimmäinen novelli, Tyttö peilissä, alkoi lupaavasti. Ihanan Ahernmaista, romantiikkaa ja satua yhdistettynä onnistuneen kummallisen juoneen. Toimii, ajattelin heti aluksi. Ja olisi toiminut, vaikka muutaman sadan sivun verran. Ideassa olisi mielestäni ollut aineksia pitkäksi romaaniksi, mutta nyt vaikutti siltä, että Ahern oli halunnut vain päästä siitä, mistä aita oli matalin. Tarina loppui töksähtäen aivan kesken ja itse olin ainakin todella pettynyt. Eniten ehkä juuri siksi, että ainesta olisi tosiaan ollut.

Kurjin mielin lähdin lukemaan seuraavaa novellia heti perään. Muistojentekijä oli tyyliltään ihan erilainen ja itse koin tyylin olevan jotain muuta kuin tyypillistä Ahernia. Teksti oli kuitenkin ehjä kokonaisuus ja tarinaltaankin toimiva, taipuen hyvin myös novellin mittaan.

Ristiriitaisin tuntein jään siis odottelemaan kirjastosta varaamaani teosta Tapaaminen elämän kanssa. Toivottavasti myös uutuus One Hundred Names suomennettaisiin pian!

Tami Hoag: Hautaa syvemmällä

Deeper than the Dead
2011
ISBN 978-951-0-37006-3
suom. Hilkka Pekkanen
430 s.

"Eletään vuotta 1985. Kalifornialainen yliopistokaupunki ravistellaan hereille, kun neljä koululaista törmää metsässä näkyyn, joka ei katoa heidän mielestään pitkään aikaan. Nuoren naiseen suu ja silmäluomet ovat umpeenliimatut, ja ruumis on puoliksi haudattu maahan. Heidän opettajansa, Anne Navarre, on yhtä lailla järkyttynyt - kuka kykenee tekemään tällaista. 

Kun käy ilmi, että seuraavakin kadonnut nainen liittyy tapaukseen, Oak Knollin sheriffinvirastossa käy aika vähiin. Tutkimusryhmään määrätään FBI-agentti Vince Leone, yksi käyttäytymistieteellisen rikostutkimuksen pioneereista. Leonen päättely johtaa hänet yllättävään suuntaan - murhaaja ei kenties olekaan syrjäytynyt psykopaatti.

Tappajan pirullinen leikki kiihtyy, ja myös Anne Navarre löytää itsensä keskeltä rikoksen pelikenttää. Ehtiikö Leone toimia ennen kuin tappaja saa hengiltä seuraavan uhrinsa?"

Kirja alkaa lupaavasti. Se herättää kysymyksiä jo ensimmäisessä luvussa ja vaikuttaa todella kummalliselta - ja raa'alta. Edellinen lukemani dekkari oli Eppu Nuotion Varjo, jonka alussa lapset löysivät naisen ruumiin, jonka huulet oli ommeltu kiinni. Tämä noudattaa melko pitkälti samaa linjaa: lapset löytävät naisen ruumiin, jonka silmät ja huulet on liimattu kiinni.

Tästä yhtymäkohdasta huolimatta teokset ovat kuitenkin hyvin erilaiset. Nuotion Varjossa lapset jäivät pian sivurooliin, kun taas Hoagin tarinassa ne ovat hyvin vahvasti läsnä. Murhamysteerin tai pikemminkin mysteerien - sarjamurhaajastahan kirjassa on kyse - lomassa selvitellään muutaman eri perheen perhekuvioita ja seurataan lasten elämää vaikeissa tilanteissa.

Lupaavan alun jälkeen Hautaa syvemmällä muuttuu taas tavalliseksi dekkariksi. Tunnelma latistuu hetkeksi ja jossain vaiheessa mietin jopa kirjan jättämistä kesken. Onneksi kiinnostavuusaste nousee jälleen ja pitää kyllä sen jälkeen otteessaan loppuun saakka.

Hautaa syvemmällä on kohtalaisen tyypillinen dekkari. Se tarjoaa matkan varrella useita vaihtoehtoja murhaajaksi. Osoittelee yhtä, osoittelee toista, palaa ensimmäiseen vaihtoehtoon ja sitten taas seuraavaan, paikoitellen jopa ärsyttävän paljon. On kuitenkin mielenkiintoista lukea vaihteeksi nykypäivänä kirjoitettua dekkaria, joka sijoittuu 80-luvulle, aikaan ennen dna-testejä ja muita nykyhienouksia. Lisäksi lasten näkökulma ja opettaja-päähenkilö tuovat dekkariin kiinnostavaa näkökulmaa. 

David Safier: Huono karma

Mieses Karma
2007
ISBN 978-952-279-029-3
suom. Tiina Hakala
280 s.

"Kolmekymppisellä Kim Langella menee lujaa: hänellä on rakastava aviomies (jota hän pettää), ihana tytär (jolle hänellä ei ole aikaa) ja loistokas ura televisiossa (ja alaisia joille kiukutella). Hänelle myönnetään Saksan tv-alan merkittävä palkinto, ja kaikki tuntuu menevän putkeen. Mutta silloin kohtalo puuttuu peliin.

Kim jää venäläisestä avaruusasemasta pudonneen lavuaarin alle, kuolee ja syntyy uudelleen - muurahaiseksi. Hän saa kuulla keränneensä roppakaupalla huonoa karmaa, ja nyt hänen on aloitettava hyvän karman hankkiminen muurahaisen ruumiissa. Pian hän tapaa kohtalotoverin, kuuluisan Casanovan, ja kun nämä kaksi syntisäkkiä yhdistävät voimansa, alkaa hervottoman hauska seikkailu, jossa päähenkilöt syntyvät milloin koiran, milloin marsun ruumiseen."

Lainasin teoksen kirjastosta pelkästään hauskan kannen perusteella. Kun luin kotona takakannen tekstin ja sen, että kirjaa kuvattiin hervottoman hauskaksi ja sen sopivan farssin ystäville, olin lähes varma etten kestäisi tekstiä muutamaa sivua kauempaa. Toisin kävi.

Kirjan idea tuntuu aivan järjettömältä. Uudelleensyntyä nyt muurahaiseksi ja seurata muurahaisen elämää. Ja Marsun ja koiran ja kastemadon ja oravan ja ties minkä muun. Se onkin tavallaan aivan järjetöntä, mutta David Safier on onnistunut. Kirja on ihan oikeasti hauska. Ja hauskuuden lisäksi siinä on ihan oikea sanoma. Kliseinen ehkä, mutta todellinen ja vakava kuitenkin.

En halua paljastaa liikaa, joten suosittelen ehdottomasti lukemaan. Kirja on kaikessa kummallisuudessaan sellainen, että jokaisen kannattaa se lukea. Ja miettiä miksi olioksi mahtaa itse seuraavan kerran syntyä...

Kirjasta piti myös mm. Järjellä ja tunteella blogin Susa.

Eppu Nuotio: Varjo

2009
ISBN 978-951-1-24468-4
240 s.

"Ensimmäiseksi lapset näkevät varpaat, joita kylmä merivesi huuhtelee. - Merenneito, Ilona huutaa tuulen yli. - Eikä ole. Se on joku juoppo, Vertti tietää. - Ei varmana ole. Humalaiset ei varmana lakkaa kynsiä.

Naisella on prinsessapuku ja tytöt tietävät heti, että se on morsiuspuku. Kädestä puuttuu nimetön.

Irronneita sormia ylikomisario Juha Heino on nähnyt ennenkin, muttei mitään tällaista: nuoren musliminaisen huulet on ommeltu kiinni. Epäilys kunniamurhasta saa Pii Marinin kuohuksiin. Hän alkaa kerätä lankoja käsiinsä, mutta keskittymistä hankaloittavat omat murheet."

Joululahjakirja Varjo pääsi luettavaksi heti joulun jälkeen. Dekkareita on tullut luettua viime aikoina suhteellisen vähän, joten ajattelin genren olevan mukavaa vaihtelua.

Tarina alkoi tyypilliseen dekkarien tapaan. Ruumis löydetään lupaavasti, kerronta vaikuttaa kiinnostavalta. Kunnes alkaa se varsinainen alku. Henkilöä toisensa perään, kaikki esitellään aivan liian tarkasti. Jokainen poliisilaitoksen henkilö, jokainen siivojaharjoittelijakin esitellään taustoja ja syntymätarinaa myöden. Ainakin näin kärjistettynä. Monta kymmentä sivua vain henkilöiden esittelyä ja koko alkuperäinen juoni hukkuu tämän esittelyn alle. Miksi ihmeessä lähes jokainen dekkari rakentuu näin?

Eppu Nuotion Varjo-teoksen päähenkilö Pii Marin on kirjan takakannen mukaan tullut tutuksi jo teoksista Musta, Kosto ja Maksu. Olettaisin siis, että myös suurin osa muista henkilöistä saattaisi olla samoja - ainakin kirjan alkulöpinöistä tulee ilmi, että Pii Marin on tuntenut Juha Heinon ja monet muut poliisit jo pitkään. En ole itse tutustunut näihin aiempiin teoksiin, mutta en ehkä haluakaan tietää, kuinka syvällisesti niissä on henkilöitä esitelty.

Kun esittelyistä päästään ja tarina pyörähtää vauhtiin, se muuttuu taas mielenkiintoiseksi ja jopa eteneekin jossain määrin. Lukija laitetaan pyörryksiin kahdella päällekäin kulkevalla murhamysteerillä: morsianmurhalla ja Piin isän murhalla - jota ainakin murhaksi epäillään. Aiheet kirjassa eivät ole kovin helppoja eikä teos ole varmastikaan niitä keveimpiä omassa genressään. Huonoksi en sitä kuitenkaan moittisi, vaikka aika ankarasti tuossa aiemmin kirjoitinkin. Ihan kelpoa luettavaa, ei ehkä rentouttavinta lomalukemista eikä parasta dekkarilaatua, mutta ei lukeminen harmitakaan. Ainoastaan loppu jättää vähän kylmäksi. Kaikkiin kysymyksiin ei saa vastausta. Eihän yleensäkään saa, mutta tässä jää kyllä aika tärkeitä kysymyksiä ilmaan.

Hieman eri mieltä kanssani oli muun muassa P.S. Rakastan kirjoja -blogin Sara.

Anja Snellman: Rakkauden maanosat

2005
ISBN 978-951-1-21608-7
149 s.

"Jokaisella rakastuneella parilla on Aasiansa, ja jokaisella rakkauden vaiheella on omat maanosansa. Oona ja Alex käyvät niistä jokaisessa. Pienessä Grönlannissakin ennen pudottautumistaan suurelle ja lopulliselle Antarktikselle. Jo suhteen alussa Oona ajattelee, että maanosia pitäisi olla enemmän. Myös Issaarian, Ormakin ja Umarlian pitäisi olla olemassa, että rakkaudet kestäisivät vähän kauemmin."

Anja Snellmanin Rakkauden maanosat tarttui kirjastosta käteen sen perusteella, että olin pitänyt Snellmanin Lemmikkikaupan tytöistä. Pokkari houkutteli pienuudellaan ja ohuudellaan - sen voisi hyvin napata mukaan mihin vain. Lisäksi aihe oli kiinnostava. Rakkauden ja parisuhteen vaiheiden kuvaaminen maanosina kuulosti niin kummalliselta, että teemaan oli pakko tutustua paremmin.

Epäilyksistäni huolimatta rakkauden kuvaaminen maanosina toimikin paremmin kuin hyvin. Snellman osaa hienosti löytää kytkökset maanosien ja parisuhteen eri vaiheiden ja tunnetilojen välillä. Tarina kulkee Oonan ja Alexin parisuhteen mukana ja etenee heidän kanssaan maanosasta toiseen. Tarinaa kerrotaan Oonan näkökulmasta ja lukija pystyy hyvin aistimaan Oonan ja Alexin rakkauden maanosat.

Olen vasta päälle parikymppinen, minulla ei ole lapsia enkä ole edes naimisissa. Siksi osa kirjan asioista tuntuu minulle vielä jokseenkin vierailta. Osa on kuitenkin tuttua ja loputkin pystyn hyvin ymmärtämään. Siksi uskallankin sanoa, että Snellman onnistuu kuvauksessaan mainiosta. Toki jokainen ihminen kokee asiat omalla tavallaan ja tiettyjä kirjan pätkiä leimaa jonkinlainen naiivius, mutta niinhän se on, mehän olemme naiiveja. Varsinkin juuri rakastuttuamme, Aasiassa.

Vuosi 2012 paketissa

Juuri päättynyt vuosi oli itselleni hyvä lukuvuosi. Sain vihdoin lukurytmistä kiinni ja aloin pikku hiljaa päästä takaisin siihen malliin, että aina on vähintään yksi kirja kesken, muttei se ole kesken kauaa. Uskaltaisin melkein sanoa, että näin paljon olen lukenut viimeksi yläasteiässä.

Tosin, enhän lue vieläkään paljon. Elämässä on kuitenkin nyt sen verran kiirettä, että olen tyytyväinen tähänkin määrään. Vaikka kiinnostavaa luettavaa olisi kyllä rutkasti enemmän.

Vuonna 2012 olen kirjoittanut yhteensä 23 kirjasta. Olin kuitenkin kirjoittamatta tänne kokonaiset puoli vuotta, joten osa kirjoista on jäänyt merkitsemättä ylös. Kolmisenkymmentä kirjaa voisi olla aika lähellä totuutta.

Vuoden 2012 luetut TOP3:
1. Ali Shaw: Tyttö joka muuttui lasiksi
2. Barbara Dimmick: Matkalla huomiseen
3. Audrey Niffenegger: Hänen varjonsa tarina

Viime vuonna luetuista kirjoista kolme oli ehdottomasti ylitse muiden. Kovasti mietin, miksen niille ole viittä tähteä antanut - nyt nimittäin antaisin.

Ali Shaw'n Tyttö joka muuttui lasiksi oli sellaista, mitä en koskaan aiemmin ollut lukenut. Se tehosi ja veti minut täysillä mukaansa. Odotan kuumeisesti sitä, että kirjailijan seuraava romaani käännetään suomeksi.

Barbara Dimmickin Matkalla huomiseen oli teos, joka yllätti positiivisesti. En ollut kuullut kirjailijasta aiemmin, enkä itse asiassa tiedä, onko hän kirjoittanutkaan mitään muuta. Hevosihmistä lämmitti tarina, joka sijoittui hevosmaailmaan, vaikkeivät hevoset pääosassa olleet.

Audrey Niffeneggerin Hänen varjonsa tarina tuli totuuden nimissä luettua jo vuoden 2011 puolella. Ei anneta sen kuitenkaan haitata, sillä tämäkin kirja oli sellainen, joka jäi taatusti mieleen. En juuri perusta yliluonnollisuudesta, mutta pienissä ja taidokkaasti kirjoitetuissa määrin se on sallittua. Niffenegger tämän taidon osaa.

Kuluvan vuoden tavoitteeksi otan vielä ahkeramman lukemisen. Olen iloinen siitä, että olen taas ymmärtänyt, miten kivaa lukeminen onkaan!